perjantai 26. toukokuuta 2017

Aika

Nyt on aika. Enää se aika ja tarve tulee harvoin. Tarve kertoa, kirjoittaa, puhua muille. Nykyään useimmiten riittää, että minä ja mister A muistetaan. Kuitenkin vieläkin välillä tulee hetkiä, kun muistot tuntuu liian raskaalta yhden tai kahden ihmisen kantaa.

Nämä on mun kirjoituksiani ja ajatuksia lapsen menettämisestä. Siitä kuinka ihminen revittiin kappaleiksi henkisesti ja fyysisesti. Siitä miten synnytin lapsen tietäen, että en koskaan saa nähdä silmien väriä, kuulla ääntä tai tuntea kosketusta. Jos aihe ei kiinnosta tai se ärsyttää, kannattaa hypätä yli ja odottaa seuraavaa postausta.

Pian seitsemän vuotta. Niin lyhyt aika. Ja toisaalta taas, tuntuu, että näihin seitsemään vuoteen on mahtunut yksi ihmiselämä. Eilen, kun olin suihkussa, välähti yhtäkkiä jostain alitajunnasta mieleen Tommin syntymäpäivä. Välähdyksiä tuli nopeasti lisää. Minä autossa matkalla sairaalaan, kun Apulanta soi. Minä istumassa sängyn reunalla kuollut vauva mahassa. Mister A sulkemassa sälekaihtimia, kun halusin olla pimeässä. Kätilö istumassa lattialla sängyn vierellä. Minä sairaalahuoneen vessassa, kun supistukset löi niin kovaa ettei päässyt nousemaan. Minä oksentamassa inhottavaan oksennuspussiin. Tommi peittoon käärittynä, hengettömänä pöydällä. Mister A sanattomana sängyn vierellä. Istukka ja napanuora verisenä metallisessa kulhossa.

En pystynyt suojella vauvaani. En, vaikka olisi pitänyt. 40 viikkoa odotusaikaa oli täynnä ja vielä viisi päivää sen jälkeenkin Tommi kasvoi ja voi hyvin. Kuudentena päivänä Tommi kuoli. 56 senttiä ja melkein tasan neljä kiloa täydellistä, valmista ihmistä kuollut erikoiseen napanuorakomplikaatioon. Turhaa. Niin helvetin turhaa, että sanoja ei sinä päivänä löytynyt. Kaikki voima meni synnytykseen. Elävä vauva haluaa syntyä ja auttaa itsensä maailmaan. Tommi ei enää halunnut. Myöhemmin tuli huuto. Ja Raivo. Ja viha. Ja itseinho. Ja se tyhjyyden ja turhuuden tunne.

Epäusko valtaa vieläkin joskus. Miten meille voi käydä näin? Miten kenellekään voi käydä näin? Tyhjä syli tuntui järkyttävältä. Ranteet tulehtui ja selkä kipeytyi. Kädet koukistui väkisin siihen asentoon, missä vauvaa pidetään. Koko elämä muuttui selviytymiseksi ja yhdeksi pitkäksi, mustaksi elävien kuolleiden yöksi. Hiusten harjaaminen oli vaikeaa, liikkuminen oli vaikeaa, asioiden hoitaminen oli vaikeaa ja sängystä nouseminen oli vaikeaa. Uskon, että ulospäin näytti siltä, että selviän aika ookoo. Oikeasti oli vaikeuksia erottaa koska yö päättyy ja päivä alkaa. Valvoin kaiken aikaa ja öisin kävelin ympyrää.

Miten paljon toivonkaan, että tämä olis jäänyt meiltä kokematta. Että olisin autuaan tietämätön siitä, miltä tuntuu lähteä synnytysosastolta ilman vauvaa. Etten olisi koskaan nähnyt, kun mister A kantaa oman lapsensa arkun hautaan. Etten olisi kuullut, kun isosisko kertoo pikkusiskolle veljestä, joka ei koskaan saanutkaan tulla kotiin. Aika kuitenkin parantaa. Hiljalleen se paransi fyysiset haavat ja arpeutti henkiset. Suru jäi. Välillä se nappaa otteeseensa ja väläyttelee ne muistot, mitä on jäljellä. Olis mukava sanoa, että muistan kaiken kristallinkirkkaasti, mutta valehtelisin. Pikkuhiljaa asiat haalistuu ja muuttaa muotoaan. Toisaalta se on varmasti hyvä. En usko, että pystyisin jatkaa jos muisto tuosta elokuun ensimmäisestä ja Tommista pysyisi liian terävänä.

Ikävä. Se on yhtä kova aina.

Sannis


torstai 25. toukokuuta 2017

#mydays


Vitsi, että on ollut siisti viikko! Toki, nythän on vasta torstaiaamu, joten mitä vain ehtii tapahtua, mutta siis tähän mennessä ainaskin. NIIIIIN mahtavaa, että kaikki on nyt just terveitä. Eilen oli minin päiväkodissa joku oksentanut ja yöllä typy heräsi monta kertaa yskimään. Olin ihan varma, että nuan vain lentää kohta palkki ja kyselin sata kertaa josko on huono olo, mutta  luojan kiitos ei.

Alkuviikko on ollut suurimmaksi osaksi työtä ja voi terve, mitkä fiilarit oon saanut jumpista irti! Tuntien jälkeen oon ollut ihan hypessä. Koko kevään oon koittanut vääntää jossain semimigreeneissä eikä hommasta oo meinannut tulla yhtään mitään. Migreenikroppa ei I-H-A-N oo vastaanottavainen tolle liikunnalle (tähän se hymiö, jolla on kädet kasvojen edessä). Nyt vihdoin hommat tuntuu rullaavan taas. Oon toki ihan törkeän turvonnut ja iho on kalmankalpea, mutta hei, otetaan vähän päivetystä koipiin ja jos migreeni pysyttelee poissa, eiköhän toi mussuttaminenkin jää vähän vähemmälle. Maanantaina jouduin tempasta migreenilääkkeen, mutta se onneksi auttoi kerrasta ilman suurempia huutoja. Ihanaa on se, että hiukset alkaa olla edes jotenkin ihmismäiset, kun niskasiilin kasvatus on vihdoin niin pitkällä, että sen melkein saa jo pinneillä kuriin. Melkein. :D

Oon siis alkuviikosta ehtinyt syödä ihanaa lounasta Strampenilla, käydä minin päiväkodin kevätjuhlassa, jumpata ihan liekeissä, survoa smoothieita, tuijottaa Netflixiä, istua terassilla auringonpaisteessa ja juoda aamukahvia ihan rauhassa. Eilen kun tulin kotiin, odotti mua ihana neilikkakimppu pöydällä ja tekeillä olevat suklaapikkuleivät. Äitienpäivän uusinta kuulemma, koska olin kipeä alkuperäisenä <3

Tämä  siis ON hyvä viikko! Tänään ekaluokkalaisen voikkanäytös ja illalla omat Kurvit Kuntoon-treenit. Jei!

Kivaa torstaita!
Sannis

P.S. Juustosarvien resepti on Kinuskikissalta täältä.

maanantai 22. toukokuuta 2017